Pyhätunturin Huttu-Ukko tunnetaan jyrkkänä ja haastavana rinteenä, mutta se on myös arvoituksellinen taruhahmo ja tunturin vartija.
Sanat: Antti Laiho Kuvitus: Mika Junna Kuvat: Juha Laine
Artikkeli on alun perin julkaistu lehdessä Nietos 1 / talvi 2010–2011
Huttu-Ukko-rinnettä käsittelevän osion aikamuotoja on muutettu vastaamaan nykyistä tilannetta, muutoin teksti on ennallaan.
Huttu-Ukko on herättänyt tunteita ja keskustelua Pyhätunturilla kautta historian, jo paljon ennen kuului-san laskettelurinteen rakentumista. Historia juontaa juurensa 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, kun Pyhän ja Luoston välille, Huttujärven rantaan, rakennettiin Huttulan tila. Ensimmäinen tilallinen oli Reeti Varrio, joka halusi muuttaa erämaahan hyvien riistamaiden ja kalaisan Huttujärven äärelle.
Reetin rakentaessa järeistä hirsistä omaa taloaan ilmestyi aamuhämärissä avuksi suurikokoinen, voimakas mies. Hiljainen apulainen nosteli painavia hirsiä vaivattomasti ja talo valmistui vauhdilla. Avustaja oli tietenkin Huttu-Ukko, joka myöhemmin tuli tutuksi monille Huttujärven ja Pyhätunturin asukkaille ja kävijöille.
Huttu-Ukon uskotaan olevan Pyhätunturin suojelija, jota ei tarvitse pelätä. Mutta on vanhalla herralla myös kiivas puolensa. Etenkin Huttulan savotalla työskennelleen Yrjö Sakari Martikaisen runokirjassa Huttu-Ukon taru suojelija kuvataan ajoittain tiukkana, jopa raakana.
”Koston henki, vanha Huttu-Ukko on pyhäin paikkain vartijana, kuten lujin lukko. Ryöstäjistään kukaan kunnialla kuollut ei, keneen iski kirot, kenen turma vei. Sen polvi jatkunut ei. Unholaan vaipui sukukehto, ken kaatoi pyhät puut, sorti uhrilehdon. Ken Pyhänkasteen pyhän veden häpäisi, sen tappoi kostonhenki, kiro kahlitsi”, Martikainen kirjoitti etelän ihmisten tulosta häiritsemään Lapin ihmisten rauhaisaa, luonnonläheistä eloa.
Myös Huttulan tilan vaiheita ja muutosta Pyhän elämänmenossa valotetaan Martikaisen runoissa.
”Onko polvi huonontunut vanhastaan? Osa elämöi ja kiljuu, rietastaa. Kaiken pyhän hylkää, turmelee, vaipuu vihaan, toraan, haureuteen, tuoden tapansa myös Pyhäkankaaseen. Kammiossaan Kokki-Reeta ähertää, Heetun kanssa viettää haure-elämää. Kostonhenki hurjan vimman saa. Kuoleman on ansainneet, ei parempaa.”
Huttu-Ukko-rinteen historia juontaa juurensa vuoteen 1965, jolloin Vanha Tuolihissi pystytettiin kansallispuiston rajan viereen. Seuraavana vuonna raivattiin Huttu-Ukko Pyhätunturi 1 -rinteen jatkoksi vanhalta perhehissiltä kohti Vanhan Tuolihissin yläasemaa. Tuolihissirinne oli vielä tuolloin luonnontilassa.
Rinteiden rakentaminen 60-luvun puolivälissä oli yksinkertaisen tehokasta: puut kaadettiin ja siinähän se rinne olikin. Nykyinen Huttu-Ukko on kuitenkin vain varjo alkuperäisestä, joka oli jyrkimmillään 55-asteinen! Voi vain kuvitella, minkälaista on ollut laskea pujottelu- ja syöksykisoja puusuksilla tuossa rinteessä. Vauhdikasta oli sen alastulo lumikissallakin.
”Pentti yritti kerran ajaa Hutun [lumikissalla] alas – ja hyppäsi rinteen kolmella loikalla”, Väijy Timlin, Pyhällä yli 30 vuotta rinnetöitä tehnyt konkari kertoo jo eläkkeelle jääneen kollegansa Pentti Tarkan pioneerihenkisestä kokeilusta 70-luvulla.
Uuden muotonsa rinne sai vuonna 1988, kun sitä muotoiltiin kumparelaskukisojen tarpeisiin. Vaikka se loivennettiin tasaisesti 32 astetta viettäväksi, oli se edelleen jyrkkä – itse asiassa jyrkin suomalaisista kunnostetuista rinteistä. Esimerkiksi Rukan Freestyle-kumparelaskualue (ent. Battery Run) on 28-asteinen ja Levi Black noin 27,5 astetta.
Väijy Timlin oli mukana tekemässä Huttu-Ukkoon reilun 20 vuoden takaista suurmuutosta. Silloin maatöiden ohella rinteeseen vedettiin lumetuslinjat.
Muotoilutyö tehtiin siirtämällä suuria maamassoja ylhäältä alaspäin. Kaivinkone siirsi mukanaan suojavallia, jonka päältä se ylettyi kaivamaan. Jotta urakka ei olisi ollut liian helppo, tehtiin suuri osa työstä talvella.
Ensimmäisten liukkaiden aikaan, aivan rinteen yläosassa, kaivinkonekuskin henkinen kantti ei riittänyt ja hommat loppuivat ennen aikojaan. ”Kuskin hermot pettivät ja piti löytää uusi tilalle”, Timlin muistelee. ”Ei sinne ihan kuka tahansa uskaltanut mennä kaivamaan.”
Uuden profiilin, paremman pohjan ja lumetuksen ansiosta rinne voitiin pitää merkittävästi alkuvuosia paremmassa kunnossa. Se oli silti niin jyrkkä, että sitä voitiin ajaa lumikissalla vain vinssin avustuksella. Silloin tampparikone oli kiinni teräsvaijerilla rinteen yläosan ankkurissa. Liikkumista ohjattiin vinssillä.
Jyrkkä rinne sinällään ei ole lumikissalle paha paikka. ”Kone kestää 64 astetta ennen kuin se kaatuu”, Timlin sanoo. Kaatumista suurempi uhka on koneen liukuminen lumen päällä ja siitä seuraava mahdollinen törmäys tai tökkäys.
Vaikka Huttu-Ukko olikin lumetettu rinne*, ei lumivyöryjen vaara ollut kokonaan poissa. Hutussa on nähty myös tykkilumilaattavyöryjä. Kerran Timlin joutui lumitykkiä siirtäessään todella tiukaan paikkaan. ”Olimme lumettamassa Hutun alaosaa, kun laskija irrotti ylhäältä laatan, joka tuli koneen päälle. Liu’uin 25 metriä alaspäin. Onneksi seisoin koneen telan päällä, enkä maassa”, hän kertoo täpärästä tilanteesta.
*Nykyään Huttu-Ukko on luonnonlumirinne, ja viereistä Kultakeroa eli Vanhusta lumetetaan ja ajetaan.
Kilpa-alppihiihtäjät palasivat Huttu-Ukkoon neljän vuosikymmenen tauon jälkeen keväällä 2009, kun rinteessä laskettiin pujottelun FIS-kilpailut. Vaikka profiilia oli hieman muokattu täyttämällä alanotkoa lumella, ei se vähentänyt Hutun haastavuutta. Hyvän kuvan rinteen vaikeudesta saa tarkastelemalla tuloslistoja: esimerkiksi naisten kisassa maaliin pääsi vain puolet laskijoista.
Kalle Palander kävi laskemassa kisat säärivamman hoitonsa lomassa ja kehui Huttu-Ukkoa vuolaasti. Ex-maailmanmestarin mielestä Hutun kaltaisiin vaativiin olosuhteisiin pitää päästä harjoittelemaan ja kisaamaan, mikäli mielii maailmancupissa kärkisijoille. Samaa mieltä ovat monet muutkin kisalaskijat.
”Huttu oli selvästi haastavin pujottelurinne Suomessa. Se oli erinomainen paikka harjoitella jyrkälle tuloa ja ennen kaikkea sitä, että pystyy pitämään vauhdin kurissa koko pitkän jyrkän ajan. Jos Hutussa päästää irti liian aikaisin, kostautuu se heti. Rinne on siis hyvin taktinen”, sanoo Merle Soppela, joka sijoittui pronssille vuoden 2010 SM-pujottelussa.
Löytää Soppela jotain negatiivistakin Hutussa laskemisesta: nousu Vanhalla Tuolihissillä kesti kovin kauan. Mutta enää ei hississä ei tarvitse jäätyä, sillä kuuden hengen Pyhä Express -tuolihissillä noustaan tunturin huipulle jopa neljässä minuutissa.
Huttu-Ukko on aina ollut Pyhätunturin suojelija, joka pitää tunkeilijat tiukasti kurissa. 1950-luvulla, kun Yle rakensi tunturin päälle ensimmäistä radiomastoaan, oli sen kanssa jatkuvasti ongelmia. Masto ei tahtonut pysyä pystyssä, tuuli ulvoi haruksissa ja kuuluvuuskin oli huono.
Kun eräs paikallinen asukas oivalsi, ettei Huttu-Ukolta ollut pyydetty lupaa suurelle rakennelmalle, keksi Ylen silloinen pääjohtaja Eino S. Repo ratkaisun ongelmaan: Huttu-Ukolle oli annettava oma televisio, jotta tämä ymmärtäisi, mistä maston pystytyksessä on kyse. Niinpä lähetin upotettiin keskelle Huttujärveä ja sen jälkeen masto on pysynyt pystyssä ongelmitta.
Myös savottarunoilija Martikainen tietää, että Huttua ei tarvitse pelätä.
”Kellä omatunto puhdas on, saa olla iloinen ja huoleton. Ken kulkee ajatusten kieroutta vailla Pyhätunturilla, pyhän kankaan mailla, ei häneen iske kirot, noidannuolet, ei paina elämisen nurjat puolet, vaan keho voimaa saa ja mielen kirkastaa, kaunis, ylväs tunturi ja erämaa.”
Samoin eväin pärjää Huttu-Ukko-rinteessäkin: Se joka ei kunnioita tai ota vakavissaan Huttua, joutuu nöyrtymään noloon pyllyliukuun Suomen viettävimmällä laskettelurinteellä. Kun asenne on nöyrä ja ote laskemiseen reipas, palkitsee Huttu-Ukko riemukkaalla onnistumisen tunteella.